Itse vaellus suoritettiin Sarekin kansallispuistossa Ruotsissa, joka on olosuhteiltaan arktisinta aluetta Pohjoismaissa. Sarekin vaellus toimi myös harjoitusvaelluksena kurssiohjelmassa seuraavia Huippuvuorten ja Grönlannin vaelluksia varten.

Sunnuntai 15.3. Matkalla Akan juurelle

Syömme lounasta Jällivaarassa, ja jatkamme matkaa kohti Ritsemin kylää Sarekin koillisreunassa. Kohta Jällivaaran jälkeen alkaa taivas aueta, samoin vaikuttavat tunturimaisemat. Kölivuoristo näyttäytyy meille upeassa säässä kaikessa komeudessaan! Sarekin korkeimmat huiput Akka ja Nijak piirtyvät esiin horisontista jo kaukaa. Tien varressa auringon ja pystysuoran vuorenrinteen nostattamassa termiikissä leijailee kotka, joka toivottaa meidät tervetulleiksi valtakuntaansa.

Ritsemissä pakkaamme varusteet ahkioihin. Retkikunta on liikkeellä kolmella teltalla: miehet majoittuvat yhteen isompaan ja naiset kahteen pienempään. Telttojen lisäksi mukana on bensakeittimet keitinlaatikkoineen, talvimakuupussit (paksu talviuntuvapussi + ohut kuitupussi päälle kosteuseristeeksi), varavaatteet, runsaasti hyvinpakkautuvaa, kevyttä, energiapitoista ja maittavaa evästä, sekä tietysti myös ensiaputarvikkeet.

Iltapäivä on jo pitkällä, kun pääsemme hiihtämään. Kärki liikkuu! Ensin vauhdikas lasku Akkajärven jäälle, ja sitten neljä legiä hiihtoa laskevan talviauringon sinisissä säteissä (1 legi = 50 min hiihtoa + 10 min lepoa) yli järven Akan juurelle. Perustamme leirin vastarannalle. Keitinlaatikoiden ansiosta keittimiä voidaan käyttää teltan sisällä, ja lämpötila nousee helposti 20−40°C plussan puolelle. Talvivaelluksella ei siis tarvitse palella tai värjötellä märissä vaatteissa! Illallisen jälkeen laitamme suksien pohjiin nousukarvat, sillä seuraavaksi päiväksi on luvassa tiukka nousu Akan keskirinteille.

Maanantai 16.3. Tiukkaa nousua

Tauon jälkeen pääsemme jatkamaan matkaa, mutta mitään oleellista muutosta säätilassa ei ole tapahtunut: saamme vuoron perään aurinkoa ja lunta. Maisemat sen sijaan ovat muuttuneet entistäkin hurjemmiksi. Tunturikoivikot ovat jääneet kauas alapuolellemme, ja olemme puuttomassa tunturissa. Selkeämmillä hetkillä ympärillä näkyy ainakin eteläsuomalaisen mielestä taivaaseen asti kohoavia huippuja ja pohjattomia rotkoja. Muutama kiirunakin lennähtää retkikuntaamme karkuun.

Kuuden legin jälkeen viimeisellä tauolla olemme varsin korkealla rinteessä. Tuuli on yltynyt myrskyn mittoihin. Muistelemme Marjon kanssa yhtä säänsä puolesta ikimuistoista pääsiäistä Käsivarressa. Silloin tuuli oli samanlainen, mutta onneksi nyt ei tule lunta, kuten silloin! Lähdemme laskemaan rinnettä kohti suunniteltua leiripaikkaa. Ja johan alkaa sitä luntakin tulla... Ympärillä olevat huiput katoavat lumituiskuun, kohta myös kauimmaiset hiihtäjät. Retkikunnan kärkimies putoaa parin metrin syvyiseen kuoppaan, onneksi vahinkoja ei synny. Ymmärrämme, että päivän vaellus loppuu tähän. Muutaman kymmenen metrin päästä löydämme töyrään, jonka suojiin leiri voidaan pystyttää. Tällaisella kelillä ei kannata erota kauaksi toisistaan, ja alamme pystyttää telttoja vieri viereen.

Saamme kolmeen mieheen teltan helposti pystyyn, onneksi tätä on jo muutaman kerran harjoiteltu! Katson taakse, että kuinka muilla sujuu. Heitäpä ei näy enää missään, vaikka he olivat juuri pystyttämässä telttojaan viiden metrin päässä. Näkyvyys on pudonnut jotakuinkin nollaan! Otan kaksi askelta, ja lumituiskusta alkaa erottua tutunnäköisiä hahmoja. Nyt sitten ei omaa telttaa enää näykään − johan on keli!

Lumentulo kuitenkin laantuu, vaikka tuuli ei hellitäkään. Saamme muutaman mainion valokuvan lumisista olemuksistamme, ja kömmimme telttoihimme.

Teltassa bensakeittimen lämmössä lumimyrsky unohtuu nopeasti, myrsky ei iltapuhteita haittaa hyvässä teltassa. Laitamme illallisen ja sulattelemme lumesta vettä seuraavaksi päiväksi, samalla kuivattelemme tuiskussa kastuneita varusteitamme. Kuumavesipullo makuupussin jalkopäähän ja unten maille! Päivän ponnistelujen jälkeen myrskyssä lepattava telttakangas ei unia haittaa.

Tiistai 17.3. Murku

Jatkamme hiihtovaellusta. Eteneminen on märässä pehmeässä lumessa raskasta ja hidasta. Edellispäivän kovat nousut olivat leikkiä tähän verrattuna. Sumu alkaa saeta, ja näkyvyys putoaa jälleen nollaan. White-out -olosuhteissa ei pysty enää arvioimaan edes seuraavan askeleen suuntaa: ylös vai alas!? Kartoista ja kompasseista ei ole mitään apua, GPS:n avulla pystymme jatkamaan matkaa, maamerkit näkyvät vain sen näytöllä ja se myös varottaa meitä ainakin pahimmista rotkoista. Kolmannen legin päätyttyä pidetään palaveria: lounastauko vaiko leiriytymisen paikka, ylipitkiä hiihtopäiviä raskaassa kelissä tarpoen vaiko oikopolku? Päätämme unohtaa alkuperäisen reittisuunnitelman, jäädä tähän yöksi, ja oikaista huomenna Sierggavággen kautta.

Lounaan jälkeen sää vähän paranee ja aurinkokin pilkahtaa. Mielialatkin kohoavat, ja alamme suunnitella erilaisia after-ski -aktiviteetteja. Illalla Ullan ja Hannan teltassa tarjoillaan lättyjä, ja Jaanan ja Marjon teltassa minttuliköörillä maustettua kaakaota.

Omaan telttaan kömpiessä tulee pohdittua, että on kovin monenlaisia tapoja hoitaa arkirutiinit vaelluksilla! Tyttöjen teltat ovat kuin suoraan sisustuslehtien etusivuilta − tavarat hyvässä järjestyksessä ja kuivina, mutta täällä meillä meininki on varsin hikinen ja jotenkin sekasortoisempi.

Keskiviikko 18.3. Oikopolulla

Ensin reipas nousu, ja sitten olemme Sierggajåhkån alkulähteillä. Loppumatka onkin sitten mukavaa loivaa alamäkeä jokilaaksoa pitkin. Hiihto sujuu leppoisasti, ja sääkin kirkastuu iltapäivän aikana. Saavumme leiripaikalle Sjpietjavjåhkån varteen kuudessa ja puolessa legissä.

Valokuvan perusteella voisi päätellä, että olemme hiihtäneet suoraan telttaan ja kaatuneet sinne, mutta Ullalla ja Hannalla riittää energiaa vielä Sjpietjavin huiputtamiseen.

Torstai 19.3. Lumileikkejä

Etsimme ensin lumisondin avulla joentörmältä hyvän paikan luolalle. Sitten ei muuta kuin lapionvarteen kiinni! Lumi osoittautuu yllättävän kovaksi. Vaiska arvelee, että lumi on kovinta mitä hän on täällä nähnyt. Seuraava kovuusaste olisi teräsbetoni. Käsivoimat ehtyvät nopeasti, mutta selkä- ja reisilihaksilla ponnistamalla työ etenee. Neljässä ja puolessa tunnissa meillä on valmiina lumiluola, jossa on makuutilat neljälle. Kaivuutyön lomassa meidät ohittaa kolme moottorikelkkaa rekineen, ja iloitsemme hyvästä urasta huomiselle.

Lounaan jälkeen ryhdymme rakentamaan iglua. Sahaamme Pertin kanssa tiiliä, ja tytöt muuraavat niitä Vaiskan kanssa igluksi. Iglu valmistuu nopeammin kuin luola, kahdessa ja puolessa tunnissa.

Tytöt päättävät yöpyä luolassa, joten pojille jää iglu. Roudaamme makuupusseja lumimajoitteisiin uuden alkavan lumimyrskyn kourissa. Iglussa on hyvä ja rauhallinen nukkua. Ulkona riehuva lumimyrsky kantautuu sisään kuin vienona kesätuulen huminana.

Puolen yön jälkeen tytöt käyvät ilmoittamassa, että siirtyvät telttoihin nukkumaan. Myrsky oli tukkinut tuuletusreiät, ja kasannut lunta uloskäynnin eteen nelisen metriä. Kaivautuminen ulos oli nopeasti kovettuvan lumen ansiosta ollut aikamoinen projekti.

Perjantai 20.3. Yön pimeydessä

Tuuli peittää meidänkin jälkemme nopeasti. Hiihdän perämiehenä, ja joudun vähän säätämään ahkiotani. Kun lähden jatkamaan matkaa, niin edellisten jättämä ura onkin jo kadonnut. Onneksi suunta on selvä. Tavoitan etujoukot nopeasti.

Kutjauren jään ylitettyämme nousemme moottorikelkkareitille, ja sen jälkeen eteneminen on vauhdikasta. Yllättäen aurinkokin pilkahtaa esiin! Saavumme Akkajärven rantaan seitsemässä legissä. Teltat pystyyn, kunnon ateria ja pari tuntia lepoa. Sitten uudestaan liikkeelle yön pimeydessä. Matkaa on jäljellä vielä 10 kilometriä.

Sää on palautunut normaalitilaansa, eli tuiskua ja tuiverrusta jäällä riittää! Muutaman kerran revontulet pääsevät pilkahtamaan ja välillä myös Ritsemin valot! Matka yli öisen järven sujuu kolmessa legissä.

Ritsemin rannassa on edessä vielä viimeinen rutistus: nousu jäältä parkkipaikalle! Vaiska kiipeää rinnettä ylös ilman nousukarvoja kokeneen vaeltajan tekniikalla sukkelaan, mutta muu retkikunta taistelee jyrkkää rinnettä vastaan sekalaisin tekniikoin.

Lopulta kaikki ovat kuitenkin parkkipaikalla enemmän tai vähemmän hengästyneinä. Edessä on vielä retken antikliimaksi: auton ja peräkärryn lapioiminen ulos viikon aikana kertyneestä hangesta. Tieto kotiinpaluusta antaa kuitenkin voimia, ja auto saadaan pukattua liikkeelle yllättävän helposti.

Meillä on onnea: tie on aurattu auki, ja auringonnousun aikoihin pääsemme starttaamaan Leviä kohti. Koetut sumut ja lumimyrskyt kaivelevat vähän mieltä. Tänne on varmaan tultava vielä uudestaan, jotta näkee, millaisissa maisemissa oikein vaelsimme!