Gegwen photo gallery

Tarvantovaara 2008

Teimme eräopaskurssikaverini Laurin kanssa koiravaljakkovaelluksen Enontekiön Tarvantovaaran erämaa-alueella 11 koiran ja kahden miehen voimin huhtikuun alussa 2008. Oheinen artikkeli on retken aikana kirjoitettu päiväkirja puhtaaksikirjoitettuna. Teksti © Erkki O. Mäkelä. Kuvat @ Erkki O. Mäkelä & Lauri Lahtinen.

Maanantai: Luosto - Palojärvi - Salvasjärvi

Vietettyämme viikonlopun Luostolla moottorikelkkaillen ja koiravaljakoilla ajellen käännämme Laurin kanssa auton keulan kohti Enontekiön Palojärveä. Tarkoitus on retkeillä muutama päivä koiravaljakoilla Tarvantovaaran erämaa-alueella. Vaan keli on mitä surkein: lämpötila on plussan puolella, sataa vettä/räntää ja tiet ovat liukkaat. Pohjoista kohti ajellessa auton lämpötilamittari kuitenkin laskee koko ajan. Hetassa suoritamme viimeiset ostokset ja jännäämme, että putoaakohan Palojärvelle mennessä lämpötila pakkasen puolelle. Muutama kilometri Hetan pohjoispuolella mittari näyttää lopulta −0°C, muttei kuitenkaan varsinaista pakkasta.

Palojärvelle Galdotievaan saavumme kaksi tuntia aikataulusta myöhässä. Matka oli pitempi kuin "hatusta vetäen" arvioiden eikä liukas keli jouduttanut matkantekoa. Pakkaamme reet ja valjastamme koirat, siihenkin kuluu enemmän aikaa kuin oltiin kuviteltu. Lopulta valjakot ovat lähtövalmiina ja annamme lähtökäskyn. Painavampi kuormareki ei liikahdakaan, vaikka ankkurit ja sieppausköysi ovat irti. Reki on takertunut kiinni ennen näkemättömän tahmeaan lumeen. Tarvitaan kunnon nykäisy ja sitten päästään lopultakin matkaan.

Matka alkaa taittua pitkin merkittyä uraa, mutta pian oivallamme, että tällä kelillä emme pääse Lätäsenolle Isokurkkion autiotuvan tuntumaan, mikä oli tavoitteemme. Joudumme siirtämään yhden koiran Laurin valjakosta minun ohjaamaani painavampaan kuormarekeen. Sekään ei jouduta matkantekoa merkittävästi ja lieneekin parasta perustaa leiri ensimmäisen autiotuvan tuntumaan Salvasjärvelle. Vesisade on kuitenkin lakannut ja Käsivarren komeat maisemat alkavat pikku hiljaa avautua ympärillämme. Alkaa tuntua siltä, että kannatti tulla!

Enontekiön retkeilykartta mittakaavassa 1:100 000 ei ole tarpeeksi tarkka hahmottamaan pienimpiä eikä vähän suurempiakaan maastonmuotoja ja niinpä odottelemme Salvasjärven kämppää näkyväksi jo yhtä harjannetta aikaisemmin. Lopulta se kuitenkin tulee vastaan vaatimattoman 18 km päivämatkan jälkeen. Pystytämme leirin tuvan läheisyyteen.

Kuten valjakkovaelluksilla aina, on ensin huollettava koirat ja ryhdyttävä vasta sen jälkeen ajattelemaan itseään. Koirien matkaketjua varten löytyy muutama tukeva puu ja viritämme ketjut niihin. Järvellä kairan terä on juuri ja juuri tarpeeksi pitkä yltämään paksun jään läpi. Tämä helpottaa veden hankkimista 11 koiraa ja kahta miestä varten. Koirat saavat ruokansa ja asettuvat nukkumaan. Me ryhdymme tamppaamaan lumikengillä teltalle tasaista alustaa. Pystytämme teltan, keittelemme iltaruuat ja asetumme itsekin nukkumaan, sillä kello alkaa olla jo paljon. Paksussa makuupussissa ja vatsa täynnä olo tuntuu mukavan lämpöiseltä, edes makuupussin vetoketjua ei tarvitse vetää kiinni.

Tiistai: Tarvantovaara

Päivä valkenee white-out -tunnelmissa. Missä on etelä, missä on pohjoinen, missä ovat koirat? Sumu on sakea ja näkyvyyttä vain kolme−neljäkymmentä metriä. Päätämme, että leiri jää tähän, mutta alamme suunnitella lyhyttä päiväretkeä. Tarkkana saamme kuitenkin olla, sillä merkityllä uralla näkyy aina vain yksi tikka kerrallaan. Ryhdymme aamutoimiin, juotamme koirat ja keitämme itsellemme kunnon annokset kaurapuuroa. Paikalle porhaltaa saksaa puhuva moottorikelkkasafariporukka. Leirimme ja toimintamme ei ilmeisesti näytä täysin professionaaliselta, koska eräs turisti huolestuneena ihmettelee "missä oppaanne on?".

Sää alkaa muuttua aamun ensitunnelmista täysin toisenlaiseen suuntaan. Sumu katoaa jonnekin ja yhtäkkiä aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Lämpötila −5°C. Teemme tarkistuksen retkisuunnitelmaan: leiri jää Salvasjärvelle, mutta lähdemme huiputtamaan Tarvantovaaraa.

Valjastamme koirat kahteen valjakkoon ja tänään ei tarvitse komentaa koiria kahta kertaa! Kevyemmässä kuormassa ja luistavassa kelissä valjakot lähtevät lentämään... Ylitämme järven, kapuamme tunturin harjalle ja laskemme taas alas... Jossain kohtaa uraa vastaamme kävelee neljä kiirunaa. Ne hypähtävät muutaman askeleen sivuun, ovat selvästikin tottuneet seudun vilkkaaseen liikenteeseen. Johtajakoira Epechi ei ole niistä moinaankaan, mutta valjakon takapään nuoriso ajattelee, että tässä on "snäksitys"-paikka. Valjakon etupää on kuitenkin jo kovaa menossa eteenpäin ja pennuille tulee selväksi, ettei muutaman siivekkään takia kannata liikaa innostua.

Saavumme Jussa-Matin järven koillisrantaan ja päätämme kääntyä uralta etelään kohti Tarvantovaaraa. Millä todennäköisyydellä Tunturi-Lapissa heti uralta käännyttäessä tulee lumen alta vastaan poronteurastuspaikka kaikkine roippeineen mitä kuvitella saattaa? Nyt kävi niin ja johtajakoira Epechikin unohtaa olevensa palkittu johtajakoira. Seurauksena hirveä hässäkkä! Yksikään valjakon koirista ei muista, että joskus ollaan harjoiteltu polun varrelle sijoitettujen makupalojen ohittamista. Lopulta liinat saadaan suoriksi ja matka jatkuu umpihankeen järven jäätä pitkin. Laurin valjakko seuraa perässä, vaikka vähän kiihtymystä poron jäänteet aiheuttavat sielläkin.

Matkanteko paksussa lumessa on raskasta. Järven eteläreunasta löydämme kuitenkin pari päivää vanhan moottorikelkan jäljen, joka näyttää vievän oikeaan suuntaan. Koirat innostuvat jatkamaan, mutta valitettavasti jo puolen kilometrin päässä kelkkailija näyttää tehneen U-käännöksen. Nyt täytyy tehdä valintoja: jatketaanko tarpomista 1,5 metriä syvässä umpihangessa Tarvantovaaran huippua kohden vai jäädäänkö lounastamaan suojaiseen ja aurinkoiseen paikkaan? Ainoa järkevä vaihtoehto on jäädä ihailemaan Tarvantovaaraa täältä pohjoisen puolelta ja keskittyä nauttimaan eväistä.

Lounastauon jälkeen suuntaamme takaisin leiriä kohti. Retkikunnan kädellisiä hieman harmittaa huiputuksen epäonnistuminen, mutta koiraeläimet suuntaavat iloisesti leiriä kohden. Epäonnistumisen tunne vaihtuu kuitenkin nopeasti hyvänolon tunteeseen. Kuinka hienoa onkaan olla täällä! Kuinka aurinko voikin paistaa tällaisella voimalla jäisen maiseman keskellä! Jostain hangelle pyrähtää päästäinen. Laurin valjakon johtaja Grep nielaisee sen tuttuun tyyliinsä alta aikayksikön, eivätkä muut edes huomaa mitään erikoista tapahtuneen.

Leirissä odottavat normaalit ilta-askareet: koirien huoltoa ja kakkojen siivousta, vedenkeittoa, illallisenlaittoa.... Aperitiiviksi tarjoillaan rommitujaus. Se saa hehkuvan auringonlaskun näyttämään tavallistakin kauniimmalta!

Keskiviikko: Etelälaki

Aamu valkenee pikkupakkasessa kuulaan kirkkaana ja YLE:n säätiedotus lupaa samanlaista säätä seuraavaan päivään asti. Olisipa aikaa lähteä suurtuntureille Haltin suuntaan! Mietimme hetken aikaa, mitä tehdä. Kotiinpaluuaikataulusta täytyy kuitenkin pitää kiinni, joten päätämme lähteä uudelleen päiväretkelle länttä kohti huiputtamaan tällä kertaa Stuorrahanoaivia. Salvasjärven rannoilla kasvaa muutamia mäntyjä ja koiria juottaessani leirimme ainoaan mäntyyn pyrähtää jostain kaksi ristinokkaista lintua. Ne ovat taviokuurnia! Ensimmäiset koskaan näkemäni ja lintuharrastaja saa "eliksen". Samaan aikaan tähän lähes linnuttomaan maailmaan pyrähtää jostain retken ensimmäinen ja viimeinen piekana. Sitä eivät kiinnosta sen koommin tavikuurnat kuin satunnaiset retkeilijätkään vaan se liitää omien suunnitelmiensa mukaisesti Salvasjärven yli pohjoista kohti.

Rakennamme 11 koirasta yhden ison valjakon. Johtajaksi pääsee Epechi, kuinkas muutenkaan, sitä seuramaan laitetaan kakkosjohtajat, valjakon takapäähän muut ja pyöräpariin aivan reen eteen tietty isoimmat ja vahvimmat. Laitan Laurin istumaan rekeen ja hyppään ensiksi itse reen jalaksille. Parin päivän matkanteon jälkeen koirilta näyttää suurin hötkyilyhalu kadonneen. Ne näyttävät kuuntelevan kuuliaisesti, mitä reen jalaksilta huudellaan. Niinpä päätetäänkin vaihtaa kuskia ja minä pääsen makoilemaan mukavasti reen kyytiin. Harjanteitten lailla tuuli on pureutua kalsareistakin läpi, mutta ei haittaa. On mukava seurata omien koirien toimintaa joskus tästäkin näkökulmasta.

Parkkeeraamme koirat Ylimmäisen Pulkanjärven rantaan ja puemme jalkaamme lumikengät. Lähdemme puskemaan kohti Stuorrahanoaivia. Lumi upottaa heti jo järvenjäällä, mutta jatkamme sisukkaasti. Järven pohjoisrannalta löytyy ura, jota pitkin eteneminen käy vauhdikkaammin. Kartan 1:100 000 mittakaava tuottaa kuitenkin tepposet. Maaston pienipiirteisiä muotoja ei kartassa näy, emmekä enää tiedä sijaintiamme tarkasti. Teemme päätöksen jatkaa pohjoisessa näkyvää korkeinta huippua kohden. Tarvomme ja tarvomme ja tarvomme paksussa umpihangessa tunturien alarinteitä ylös ja alas välillä kainaloihin asti upoten. Yllättäen ja itse asiassa onneksemme, vastaan tulee sen verran syvä puro, jota ei käy näissä varusteissa ylittäminen. Harmittelemme asiaa ja osoitamme asiaankuuluvaa kunnioitusta ketterälle ketulle, joka jälkiensä perusteella on ylittänyt puron lumisiltaa pitkin ongelmitta.

Paluusuunnassa häämöttää Etelälaki. Palaamme jälkiämme pitkin ja lähdemme kapuamaan kohti tätä hieman matalampaa huippua. Huippua kohden noustessa hanki muuttuu koko ajan helpommaksi kävellä, mutta myös tuuli uppoaa koko ajan syvemmälle vaatekerroksiin. Huipulla kättelemme, otamme pakolliset valokuvat ja lähdemme laskeutumaan tuulensuojaiseen ja lämpöiseen etelärinteeseen. Tähän voisi vaikka jäädäkin, varsinkin kun kiikareillakin näkee, että koirat makoilevat kaikessa rauhassa koiraparkissa. Vaan eihän se käy, sillä viimeistään auringonlaskun aikaan tulee kylmä.

Takaisin taukopaikalle ja koirille valjaat niskaan, sitten Salvasjärven leiriin. Sinne on saapunut ahkiohiihtäjä, mutta koirien huollon ja iltapuuhien lomassa emme ehdi pitkällisiin keskusteluihin syventyä. Lämpömittari laskee −20°C. Kuvittelemme, että nyt täytyy vetää makuupussien vetoketjut tiukkaan, mutta ei − se on virhe! Heräämme kumpikin aamuyöstä hikiseen olotilaan ja täytyy ryhtyä vaihtamaan vaatteita kesken unien.

Torstai: Kotiin päin

Torstai-aamu valkenee samassa mukavan kirpeässä −20°C pakkasessa. Teltan katossa on aika paljon kuuraa, mutta no problema! Yritetään olla varisuttamatta sitä vaatteittemme sisään. Vielä kerran tällä retkellä alamme lämmittää ensin juomavettä koirille ja vasta sitten teevettä itsellemme.

Sopuleita on selvästikin yhä edelleen liikkeellä. Yksi on ilmaantunut hangen pinnalle heittämään henkensä parin metrin päässä koirista eikä siinä näy huskyn hampaan jälkeä. Sopuleitahan tuli vastaan syksyn ruskaretkellä ennennäkemättömiä määriä.

Teemme parempaa tuttavuutta naapurimme ahkiohiihtäjän kanssa ja käy ilmi, että hän on maankuulu naparetkeilijä tällä kertaa kevyellä Muonio-Kilpisjärvi-Hetta -välivaelluksella. Kiinnostumme naapuristamme heti enemmän ja ryhdymme haastettelemaan häntä tarkemmin. Tutkailemme hänen varusteitaan ja toteamme mm. että itse veistetyt puiset telttavaarnamme voimme lahjoittaa Metsähallitukselle syttypuiksi.

Pakkaamme reet, puemme koirille valjaat ja yllättäen juuri lähtöhetkellä paikalle pyyhältää pohjoisen suunnalta eräs koirakaverini kahdeksan koiran valjakollaan. Koirat meinaavat vähän innostustua puolin ja toisin, mutta silti ennätämme vaihtaa tärkeimmät kuulumiset. Hän oli tavannut englantilaisia, jotka olivat huomioineet, että Galdotievan pihassa oli toisen koira-auton sisävalo palanut. Eipä huolta, nyt se on varmaankin jo sammunut!

Sitten ei muuta kuin kotia kohti! Aurinko helottaa helottamistaan ja houkuttaa meitä jäämään tunturiin... Mutta niin houkuttaa myös Galdotievan sauna.

---

Copyright © 1994−2013